Esteitä ja rajoituksia

Horoskooppimerkkini mukaan olen vapautta kaipaava sielu. Sellaiseksi itseni myös tunnen. Ahdistun - ainakin lievästi - kun huomaan etten voikaan toteuttaa aikomaani puuhaa nyt juuri, kun haluaisin. Varmaan esteitä ei tulisi niin usein, jos olisin perheetön. Koska en ole, en voi arvioida sitä. Ehkä perheetönkin törmää siihen, että on sovittu sitä sun tätä, tapahtuu sitä sun tätä, eikä voikaan mennä ja lähteä. 

Parisuhteessa ensimmäinen vapauden este on tietysti puoliso. Tai jos antaa hänen olla este. Minä olen kai antanut olla. Esimerkiksi olen luopunut kaipuustani tanssia, koska siippa ei osaa eikä aikanaan halunnut opetellakaan. Kun monet asiat tehdään yhdessä, mennään yhteen tahtiin eikä sooloilla. Siipan lääkäri- tai laboratoriokäynnit (joita hänellä ikävä kyllä nykyisin on), tekevät sen, ettemme voi lähteä mökille ihan koska vaan. Mökkihän itse asiassa onkin varsinainen este, niin ihana paikka kun se onkin. Käymme siellä vuoron perään lapsemme perheen kanssa, ja kun se on vapaa, lähdemme sinne. Ja juuri silloin, siltä ainakin tuntuu, olisi ihana konsertti tai muu tapahtuma, josta pitäisin. On ristiriitatilanne. kumman valitsen? 

Meillä on lukuisa joukko ihania lapsenlapsia. Kalenterissa on rippijuhlia, valmistujaisia, syntymäpäiviä. Hienoja tapahtumia. Omat huvit sovitetaan niiden mukaan, totta kai. Ja jos pyydetään (yleensä pyydetään), leivon voileipäkakkuja/lusikkaleipiä/karjalanpiirakoita juhlia varten. Nykyisin olen jo vähän hitaampi kuin ennen, joten aikaa noihin puuhiin tärvääntyy.  Ja jos tarvitaan astioita lainaksi, niitä toimitetaan. Siinä vierähtää helposti puoli viikkoa.

Yksi itse hankittu este on koira. Tuo ihana otus, joka nukkuu vieressäni ja nuolee varpaitani. Mutta arki rytmittyy koiran virtsarakon mukaan. Jonkun on oltava kotona tiettyinä aikoina ja vietävä koira ulos. Kauppareissut, kampaaja, kuntosali, uinti ja joskus harvoin teatteri tai konsertti, täytyy sovitella niin että koira tulee pissitettyä ja ruokittua ajallaan. Silloin kun siippa on paikalla, ei tule ongelmaa, mutta on hänelläkin joskus menoja. Koiran ansiosta olen kuitenkin joskus päässyt tekemään reissuja yksinäni. Se on sitä kaipaamaani vapautta. 

Pari-kolme kertaa vuodessa siippa haluaa lähteä yksin koiran kanssa mökille. Ehkä hänkin kaipaa omaa tilaa. Kesäaikaan on niin paljon pihatöitä, että hän tarvitsee minut mukaan. Mutta kylmänä vuodenaikana minua ei niin tarvita töitä tekemään. Ihan vapaa en silloinkaan ole, sillä yksi koulukas tarvitsee iltapäivähoitoa vielä toisinaan. Mutta on aamupäivät ja illat sentään. Sillä viikolla syön, silloin kun haluan mitä haluan, juon iltapäiväkahvit mihin aikaan huvittaa, nukun aamulla niin kauan kuin nukuttaa ja katson telkkarista mikä sattuu kiinnostamaan (se ei aina mene yksiin siipan kiinnostuksen kanssa). Lähtisin kaupunkiin shoppailemaan, mutta puoli päivää ei oikein riitä täydelliseen humputteluun. Vuoden päästä koulukas ei ehkä enää tarvitse meitä. Silloin koittaa vapaus. Jollei nyt satu tulemaan muita asioita, jotka rajoittavat. Pelkään, että jos jompi kumpi meistä sairastuu, en pääsekään vapaalle jalalle. 

Mietin noita vapauteni rajoitteita ja totta, ne ovat ihan vähäpätöisiä arkipäivän asioita. Kaikillahan niitä on, mitä kullakin. Joskus huonona päivänä vain tuntuu, että kääntyypä mihin suuntaan tahansa, aina vastassa on joku este. Ehkei kukaan ihmisten keskuudessa elävä voi olla täysin vapaa. Autiolla saarellakin on meri ympärillä, ei sieltä mihinkään pääse. Ja olisinko onnellisempi, jos esimerkiksi perheen asettamat rajoitukset elämälleni puuttuisivat? Sitten ehkä valittelisin tyhjyyttä ja tarpeettomuuttani. Mutta shoppailemaan kyllä pääsisin! Esteeksi voisi kuitenkin tulla rahapula. 

Salaiset salasanat

Aikoinaan tietokoneen käyttöön opetellessa piti ymmätää, mitä sellaiset sanat kuin ”salasana” ja ”käyttäjätunnus” tarkoittavat. Ne olivat -40-luvulla syntyneelle ihan uusia. Yksin tein piti omaksua myös niiden englanninkieliset vastineet ”password” ja ”username”. Näin jälkeenpäin katsottuna se oli vielä lastenleikkiä. Kotikoneella kai en tarvinnut yhtäkään salasanaa, mutta töissä kyllä. Ikävä kyllä, niitä piti olla erilaisia: yksi yhteen sovellukseen, toinen toiseen. Mihinkään niitä ei saanut jättää näkyviin vaan vaatimuksena oli että ne piti vain muistaa. Enhän minä tietenkään muistanut niitä. Yksi kätkö oli työpöydällä kirjoitusalustan alla. Kuka nyt sieltä katsoisi? Siirryin myöhemmin kirjaamaan salasanat (käyttäjätunnuksia taisi riittää töissä vain yksi) kalenteriini. 

Sinänsä aivan erinomainen työpaikkani ATK-osasto aiheutti kuitenkin harmia vaatimalla aika-ajoin vaihtamaan vanhat salasanat uusiin. Ymmärrän toki, että tietoturvan vuoksihan näin tehdään. Siinä sitten piti kumittaa vanhat pois kalenterista ja riipustaa uudet. Ja kesäloman jälkeen. tietokone ei auennut, sillä oli tehty päivityksiä, eikä mikään entinen tunnus kelvannut. Ensimmäinen työpäivä menikin aina koneen äärellä manaillessa. Mitään ei tietenkään oltu ilmoitettu etukäteen, eikä neuvottu, mitä täytyy tehdä. Isossa talossa on isot systeemit.

Eläkkeelle jäätyä sitä piti selviytyä salasanoista yksin. Tietokoneympäristö oli tietenkin kovin pieni. En oikein muista, miten siirtyminen kannettavastani käyttämään pääosin älypuhelinta onnistui. On meillä vielä kannettava, mutta sitä käyttää siippani. Ja uusikin jo piti hankkia, kun vanha ei enää pelittänyt. 

Puhelimen käyttöönottoon oli kyllä ohjeita. Aiemmin oli jo pitänyt oppia, mikä on SIM-kortti ja mikä sen PIN-koodi on. En nytkään tiedä, mitä PIN oikeasti tarkoittaa, eli mistä sanoista se on lyhennys. Ja sitten käyttäjätunnus ja sitten salasana. Tässä vaiheessa käytin muistin tukena puhelimen paperista opasta, johon kirjasin nuo elintärkeät koodit. Hyvin meni jokunen vuosi. 

Kunnes siipalle tuli hullu ajatus, että tarvitsen vähän tehokkaamman puhelimen, jossa näyttökin on isompi. Tokihan se käyttöönotto jälleen onnistui, kun puhelin antoi ohjeita. Ja piti keksiä taas uudet salasanat. Mutta salasana piti heti kirjoittaa muistiin, koska ikäihmisen lähimuisti on lyhyt. Sana katoaa mielestä saman tien. 

Salasanaviidakko on paisunut ajan mittaan ihan hirveästi. Jos aikoo kirjautua sisään verkkosivuille, pitää ensin rekisteröityä (käyttäjätunnus) ja keksiä salasana. Lippupalvelu, lentoyhtiöt, yhdistykset, sanomalehti (luemme sen enää koneelta), pankki, sähköpostit, laajakaista, tv-palvelun tarjoaja, veikkaus,  kirjasto, Facebook, Keventäjät... olikohan tässä edes kaikki. Kaikki, mistä maksaa. Pankkitunnukset ovat vielä ihan oma lukunsa! Ja voi surkeus, kun vaihtaa uuden pankkikortin! Sitä ei tosiaan pitäisi tehdä kuin pakon edessä. Eikä pankkitunnuksia saa kuljettaa mukana! Entä jos tulee muistikatko kaupan kassalla? Tähänkin minulla on salainen konsti. Sitä en kuitenkaan kerro edes sinulle, hyvä lukijani. 

Älypuhelimeni tulikin tässä avuksi. Se rupesi ehdottelemaan salasanojen tallennusta. Aluksi epäröin tietoturvani vuoksi, mutta sitten en jaksanut enää taistella, vaan annoin koneelle luvan ottaa haltuunsa salaiset salasanani. Ties mitä kamalaa vielä voi vielä tapahtua, mutta käyttöä se on helpottanut. Tunnusta, että on minulla nykyisin lisäksi sinikantinen ruutuvihko, johon olen myös kirjoittanut ne kaikki. Siipallani tilanne on ikävä. En tiedä, onko hän antanut laitteidensa tallentaa salasanojaan ja käyttäjätunnuksiaan. Ehkä ei, sillä kun hänen on kirjauduttava jonnekin sivustolle, mitä ei päivittäin käytä, hän ei tiedä eikä muista koodejansa. Minulla onkin sinisessä ruutuvihossani muistissa joitakin hänen tunnuksiaan. Pääsisin siten helposti tutkimaan hänen salaisia kansioitaan, jos haluaisin.   

Portugalin-matkallani kävi vähän hullusti. Puhelimeni oli jo pari päivää vaatinut saada tehdä ohjelmistopäivitykset. Lopulta annoin sille periksi. Mutta kamalaa: kun päivitys oli tehty, se ilmoitti, että SIM-kortti oli lukittu. En muistanut tai tiennyt sellaista tapahtuvan. Sinistä vihkoa ei ollut mukana, ja siellä olisi ollut PUK-koodi, jolla lukituksen voi avata. (Mikähän himskatin PUK?). Matka oli jo lopullaan, joten pärjäsin siitä alkaen käyttäen puhelintani vain siellä, missä oli Wi-Fi-verkko, kuten hotellissa. Muualla en oikeastaan välttämättä verkkoa tarvinnutkaan, vaikka monissa paikoissa niitä onkin. Huhhuh. Oli tämäkin opetus.   

Tiedän paikan armahan

Näin keväällä, kesän kynnyksellä, huomaan parhaiten nykyisen kotipaikkani parhaat puolet. Elämä on johdatellut, ja tottakai ihan itsekin olen päättänyt, muuttamaan kotipaikkaa useammin kuin olisi ollut kohtuullista. Milloin pontimena oli työ, milloin mukamas parempi asunto. Ja yhden ratkaisevan kerran muuton aiheena oli siirtyminen vuokra-asunnosta ensimmäiseen omistusasuntoon. Eipä ihmekään, jos aika ajoin olen tuntenut itseni kulkuriksi ja sopuliksi: nehän vaeltavat. Mutta aina, kun muuttopäätös oli tehty, se oli tuntunut oikealta ratkaisulta. Nyt kun vanhana (?) kertaa elettyä elämää, ajattelen, että olisihan sitä voinut harkita asiaa uudemman kerran. 

Asun nyt kerrostalossa. Sehän on järkevää ikääntyvälle, kun lumityöt hoitaa huoltoyhtiö eikä pihalla tarvitse hääriä. Koko tähänastisen elämäni olen kuitenkin vastustanut henkeen ja vereen asti kerrostaloasumista. Asuimmehan kyllä hetken kerrostalossa vuokralla aikojen alussa, ja sittemmin myös omistusasunnossa. Ei minulla ollut oikeastaan mitään pahaa sanottavaa niistä kokemuksista, mutta itsepäisesti vain pidin kiinni siitä, että asua pitää maan tasalla. Ehkä alitajuisesti pelkäsin, että kerrostalossa asuu paljon muitakin ihmisiä, ties millaisia, eikä oma rauha (=eristäytyminen) ole niin helppoa kuin rivi- tai omakotitalossa. Vaan en ollut ihan oikeassa.

Nykyiseen kotipaikkaan muuttamisen syynä oli silloinen läheiseni avuntarve. Viikottainenkaaan auttaminen ei tullut kyseeseen entisestä paikasta pitkänpuoleisen matkan vuoksi. Aikansa sitä kyllä tehtiin, mutta oli se raskasta, eikä ollenkaan riittävää. Eläkeläisille työsidonnaisuus ei ollut este muuttamiselle. Olin käynyt paikkakunnalla tietenkin usein, mutta en ollut tutustunut siihen muuten kuin kaupan ja läheisen kodin välillä. Aika tietämättömänä asuntoa sitten etsittiin. Ymmärsin viimeinkin, että epärealistiset ajatukseni pientaloasumisesta piti ampua alas. Viivottimella mitattiin asuntojen ja kauppojen etäisyyksiä, sillä halusimme, että asiointi kävellen olisi edes jossain määrin mahdollista. 

Teimme kaupat keskitalvella ja pimeää oli. Ympäristöstä näkyivät tietenkin puut ja kulkuväylät. Näimme, että lähellä oli järvi, mutta ei siitä saanut muuta käsitystä kuin että se oli jäässä. Keväällä sitten meille vasta paljastui, millaiseen paikkaan oli muutettu. Enkä lakkaa ihastelemasta sitä edes monien vuosien jälkeenkään. Järvi on pieni ja matala, mutta asutuksen keskellä se on kuin jalokivi. Aurinko saa veden kimaltamaan ja iltaisin asutuksen valot heijastuvat vedestä upeasti. Järvellä viihtyvät useat vesilintulajit. Uimaranta on muutaman sadan metrin päässä. Olen käynyt uimassa siellä vain muutaman kerran. Ehkäpä siksi niin harvoin, koska olemme paljon mökillä ja uin (=pulahdan veteen) siellä saunoessa. Sitä enemmän kuitenkin nautin järven katselusta. Koirani kyllä arvostaa järveä myös uimapaikkanana. Rannoilla on muutama hyvä pulahduspaikka, jotka se on valinnut. Joskus riittää kahlailu, joskus se ui pikku ympyrän. Talvisin jäällä voi olla hiihto- ja luistinrata. Voi onnellisia liikkujia!

Asuintalomme kupeelta lähtee kävelyteitä joka ilmansuuntaan. Voi mennä pientaloalueen kaduille, joilla on koiralle huumaavia toisten koirien hajuja, tai pieniin tai isompiin metsiin. Voi kiertää järven tai patikoida kuntakeskukseen. Talvella hiihtoladut rajaavat monta hienoa kävelyreittiä pois, mutta en valita, sillä on niitä silti riittävästi. Nauttikoot hiihtäjät laduistaan. 

Asuntomme on paljon aikaisempaa pienempi. Huonekalujen kanssa olikin vaikeaa. Puolesta piti luopua, mikä oli siipalleni tuskallista. Eikä liiasta tavarasta eroon pääseminenkään ole helppoa. Jotakin kukaan ei ota edes ilmaiseksi. Lapsillammekin oli jo asunnot tavaraa täynnä.Vielä nytkin pari huonekalua joutaisi pois, jos joku vaan maksaisi niistä edes vähän. Mutta kuitenkin ollaan todella tyytyväisiä. Talo on hiljainen, osan naapureista jo tunnemme, joitakin tulee ja menee. Rauhassa saadaan olla. Oma koiramme kyllä valitettavasti joskus haukkuu, mutta toistaiseksi kukaan ei ole valittanut. Yritämme kaikkemme, jotta se pysyisi hiljaa. Ikkunoista näkyy järvi, ja toisaalla asutukset. Illalla pimeällä valot ovat ihanat. Näemme upeita auringonlaskun värejä toisinaan, koska siis nyt emme asu maan tasalla 😊. Otin kerran puheeksi siipan kanssa hautapaikkamme. Mihin haluaisimme, että meidät haudataan? Tännekö, jossa viihdymme todella hyvin, vai jonnekin, missä asuu läheisiä ja jossa ennen asuimme?  

Matkamuistoja

Hei,

Ja anteeksi pitkä kirjoitustauko! Oli yhtä ja toista härdelliä, pääsiäinen, vappu, salasansekaannuksia ja saamattomuutta. Semmoisia selityksiä. Mutta nyt olen sulatellut matkaani riittävän pitkään, ja ryhdyn muistelemaan. Matkahan tehdään oikeastaan kolmeen kertaan: suunnitellen, toteuttaen ja muistellen. Ainakin kolmesti. 

Olen käynyt Portugalissa neljästi ennen tätä viimeisintä matkaani. Ensimmäinen oli työmatka Portoon kauan sitten, enkä muista siitä kovin paljoa muuta kuin komeat Douro-joen rannat. Siellä aitoissa kypsytettiin ihanaa portviiniä aikoinaan ja lastattiin laivoihin. Portoa kehutaan tavattoman kauniiksi, ja olisikin aiheellista käydä vielä uudestaan sitä tutkimassa.

Portugalin-innostuksen kuitenkin käynnisti pitkään haaveilemani Madeiran-matka. Kerran osui kohdalle sopiva aika ja sopiva pakettimatka, ja varasin kevääksi  matkan. Sattumoisin edeltävänä syksynä alkoi kotikunnassani portugalin alkeet-kurssi, kuin tilauksesta, ja säntäsin sinne hirveän innostuneena. Kielikursseilla ei opita vain kieltä, vaan myös maan kulttuuria ja muuta tietoa maasta. En ole ihan vasta-alkaja kielten opiskelussa, mutta on myönnettävä, että portugalin kieli ei ole ihan helpoimmasta päästä, etenkään jos ei ole aiemmin oppinut esim ranskaa tai espanjaa. Englannin tai ruotsin kielen taidosta ei ole juuri apua tämän kielen kanssa. Mutta olihan se hauskaa! Jouluun mennessä opittiin jo hyvät päivät ja kuulumisten kyselyt. Vastausten ymmärtäminen olikin toinen juttu. Madeiran luonto on aivan henkeäsalpaava, ja sen vuoksi sinne halusinkin. 

Muutun aina vain rohkeammaksi vanhetessani. Viime syksynä sain loistoidean: matkustaisin omatoimisella kiertomatkalla Etelä-Portugalissa, jossa en vielä ollut käynyt. Haluaisin nähdä kuuluisan Algarven, joka on Espanjan Aurinkorannikon vastine Portugalissa. Innostuksen huumassa vietin viikon päivät tablettini ääressä tutkien paikkoja ja kulkuyhteyksiä. Reissaisin Lissabonista junalla ja bussilla siellä etelässä. Siis yksin. etsivä löytää, ja totta se on. Vaikeinta oli saada selville, mistä Lissabonin lukuisista rautatieasemista junat etelään lähtisivät. En oikein  ymmärtänyt reittien kuvausten logiikkaa. Vanhat matkaoppaat eivät myöskään tienneet, että etelään menevät junat, ainakin jotkut, ajavat Vasco da Gaman piiitkää siltaa pitkin. Halusin lähteä asemalta, johon pääsisin näppärästi lentokenttäbussilla. Ja onnistuihan se. Mutta on hyvä varata vaihtoaikaa, jotta ehtisi etsiä oikean raiteen. 

Minulta kysyttiin, eikö minua pelota lähteä yksin tuommoiseen reissuun. Ehkä joskus olisi pelottanutkin, mutta ei enää. On tullut jonkun verran matkailtua, myös yksin. Ja kun olen jo aika vanha, minua eivät nuoret miehet viettele. Tyttäreni tosin huomautti, että mummojen rahat kelpaavat rosvoille yhtä hyvin kuin nuorempienkin. 😭. Muistamattomuuden varalta kirjoitin paperille tarkan matkasuunnitelman: milloin, mihin, millä kulkuneuvolla, mistä lähtee, mihin saapuu. Varasin hotellit niin, että ne olisivat lähellä juna- tai bussiterminaaleja, välttääkseni taksimatkoja. Meidät  kynittiin kerran Lissabonissa, kun taksinkuljettaja ajelutti meitä kuultuaan, että olemme kaupungissa ensi kertaa. Maksoimme kolminkertaisen hinnan. Työlästä se oli, piti tutkia karttoja ja reittejä, mutta oli hauskaakin. Etsin kahden tähden hotelleja, sillä en tarvinnut luksuspalveluja, vaan vain aamiaisen, kylpyhuoneen sekä mukavan vuoteen. Muutama viikko ennen matkaa yksi hotelli peruutti varaukseni remontin takia. Löysin uuden, mutta tämä oli sitten kaikkein vaatimattomin eikä sijaintikaan ollut paras mahdollinen. Huvittavaa kyllä, halvin majoitukseni oli kaikkein paras: Tivoli Lagos. En millään ymmärrä, miksi se oli niin edullinen. Hotellihan on ihan luksus, iso, komea, sisä- ja ulkouima-altaat ja vaikka mitä palveluja. Ja aamiaisella oli kuohuviinipullo sivupöydällä. Tuskin tarvitsee mainitakaan, että aamiainen oli ihan hulvaton. 

Kaikki matkat onnistuivat täysin suunnitelmien mukaan. Junalipun olin ostanut netistä etukäteen, mutta bussiliput piti ostaa lähtöterminaaleista. Se mitä hain tämmöiseltä reissulta, oli että näkisin mahdollisimman paljon maisemia. Ja näinkin. Näin kyliä, viljelysalueita, onnellisia lehmiä vihreillä niityillä, samoin suuria lammaslaumoja. Mietin, voiko karja olla ulkona ympäri vuoden Porugalissa? Jos, niin maidon täytyy olla superhyvää. 

Viivyin kaksi yötä kussakin pysähdyspaikassa. Se oli oikein sopiva, minulle jäi yksi kokonainen päivä tutkia ko paikka. Sää oli ihanan lämmin ja aurinkoinen, paitsi viimeinen Lissabonissa. Piti ostaa sateenvarjo. Mutta tein silti mitä oli suunnitellut: matkustin Sintraan ja ajelin sight-seeing-busseilla sinne ja tänne. Pitäisi mennä uudelleen kesällä, siellä ei ole kuumakaan kun se sijaitsee niin korkealla. On huikea nähtävyys. 

En kokenut tällaista matkantekoa rasittavaksi. Voisin vaikka lähteä uudestaankin jonnekin. Olen vähän kai yksinäinem sielu: saan tehdä mitä haluan eikä tarvitse mukautua matkakumppanin, kenties ihan erilaisiin, toiveisiin. Juttukavereitakin löytyi: eräässä hotellissa aamiaisella kuulin pariskunnan puhuvan suomea ja päätin käydä tervehtimässä. He eivät ollenkaan pahastuneet. He olivat interrail-matkalla Espanjasta Portugaliin ja aikaa oli kuukausi. Ja hirveän innostuneita ja tyytyväisiä. Huom siis keski-ikäinen pariskunta 😀. Skotlantilainen nuoripari istui junassa minua vastapäätä, he olivat jo tulleet Portosta junalla ja jatkoivat etelään. Ja saksalainen rouva puistonpenkillä auringonpaisteesta nauttimassa. Kaikkialla oltiin hyväntuulisia ja ystävällisiä. Mihinköhän taas lähtisin? Omatoimimatkan hinta on kohtuuhalpa, mutta täytyy olla itse matkatoimistovirkailija. Eikä tietysti ole opasta. Adéus, Portugal! 😍      

Näkemiin, sukkahousut!

Muutama päivä sitten jo siirsin talvisukkahousuni sivuun, olihan jo paljon plus-asteita. Mutta eihän se lämpö kauaa kestänyt. Odotan todella paljon keväistä lämpöä, että pääsisin eroon noista kamalista mutta tarpeellisista sukkahousuista. Omistan muuten kattavan valikoiman paksuja sukkahousuja, sillä pelkään palelemista. On 80% villaiset, ja sitten useat 60 denierin paksuiset, eri materiaaleista. Niitä pitäessäni pysyn kyllä suht hyvin lämpöisenä, mutta olo on tukala. Tiettävästi jotkut käyttävät kalsareiden tapaisia trikoita, mutta ne eivät minusta istu riittävän hyvin, jotta viihtyisin niissä sisällä käyttäessäni pitkiä housuja. 

Hametta en juuri talvella käytä käytännön syistä. Koiraa pitää lenkittää monta kertaa päivässä, ja pitkät housut ovat sekä mukavat että lämpimät. Alla käytän joko ohuita tai paksuja sukkahousuja. Toppahousujen alla riittävät ohuet, mutta sisällä on vaihdettava ylle sitten sisäpitkikset. Yhtä pukemista ja riisumista koko talvi. En ole muistanut kysyä Espanjassa talvehtivalta ystävältäni, tarvitseeko siellä ollenkaan sukkahousuja. 😀

Olen hankkinut myös legginsejä, mutta pukemista niissäkin on, ja lisäksi nilkkasukat. Tai kahdet. Tai kolmet. Se hyvä puoli tässä on, että säärikarvoista ei tarvitse huolehtia. Saavat rehottaa kaikessa rauhassa koko talven. Sitten kun vihdoin voin kulkea paljain säärin, sheivaan niitä tarpeen tullen. Oli muuten hassu ilmiö, kun olin joku vuosi sitten etelän-reissulla huhtikuussa.. Sattui olemaan todella lämmintä ja kuljin hameessa onnellisena koko matkan. Mutta  säärien, ja vähän käsivarsienkin, iho alkoi kuoriutua muutaman päivän päästä. En muista koskaan ennen kokeneeni sellaista. Voitelin ihoani ahkerasti, mutta ei se pysäyttänyt kuoriutumista. Olin vähän kuin lisko. Semmoista näköjään voi tapahtua, kun kuukausien ajan käytetyt vaatekerrokset heitetään päältä ja paljastetaan valoa näkemätön iho. 

On vapauttavaa vetäistä pitkät housut jalkaan, kun alla ei ole sukkahousuja. Ne tuntuvat väljemmiltä ja mukavammilta! Viime kesähän oli ihanan lämmin, ja käytin hameitani enemmän kuin moniin vuosiin. Niitä riittää, eivätkä edes kulu, kun käyttöä on niin vähän. Eikä saa esitellä säihkysääriään 😉  kovinkaan usein.

Viime kirjoituksessa kirjoitin säästäväisyydestä tai pikemminkin tulaavaisuudesta. Osaan minä säästääkin, nimittäin sukkahousuissa. Ostan kylmän vuodenajan käyttöön tukisukkahousuja. Minulla ei ole jalkojen turvotusta, onneksi, eikä suonikohjuja, onneksi. Mutta ne kestävät todella pitkään ja lämmittävät usein riittävästi. Niistä ohuimmat ovat oikein katseenkestäviä hamekäytössäkin. Pitää vain löytää nätti väri ja ostaa numeroa isommat. Jalkateräni on pieni, mutta silti kärkiosat tahtovat olla liian tiukat.  Sitten joko ukkovarvas tai kantapäät (joita voitelen liian harvoin) poraavat reiän terään. Tottakai parsin aukot umpeen, mutta lopulta siinäkin tulee raja vastaan. Niinpä leikkaan sukkahousut poikki nilkan kohdalta, ja kas, minulla on tukilegginsit. Polvisukat ovat r-u-m-a-t, mutta käytän niitä (ohuita) silti pitkien housujen kanssa, sitten kun tarkenee. En ikimaailmassa käyttäisi niitä hameen kanssa. Enkä nilkkasukkia. 

Eräänä kesänä kirjoiteltiin hikoilevien reisien ongelmasta kesällä, kun ei tarvitse käyttää sukkahousuja. Yhtenä kikkana oli leikata sukkahousut poikki reiden puolivälistä, ja käyttää housuosaa. Totta kai kokeilin! Kaapista löytyi ohuet sukkahousut, joissa oli silmänpako, joten ei tarvinnut surra niiden leikkaamista. Ja miltäkö tuntui? No jaa. Ehkä sukkahousut olisivat voineet olla napakampaa sorttia, mutta nämä tuntuivat vähän väljiltä, ei siis oikein mukavilta. Ja reisiosa saisi olla pitkänpuoleinen, ettei se rullautuisi nivusiin. Ja siellähän niistä ei ole apua hikoiluun. Ja jos ne ovat pitkät, vilkkuisivatkohan ne hameenhelman alta?

Kirjoitan seuraavan kerran pääsisäisen jälkeen, jos on jotain mielessä  🐥! Aion vähän matkailla tällä välillä, etsimään aurinkoa ja valoa! Jospa saisin olla ilman sukkahousuja! ☀️☀️☀️

Tuhlaajatyttö

Ei kannata itkeä kaatunutta maitoa, vai miten tuo sanonta menikään. Niinpä niin. Tunnustan, että olen ihan kuin se Raamatussa mainittu tuhlaajapoika, joka ei hoitanut leiviskäänsä, vaan pani kaiken menemään. Luulisi, että köyhästä kodista lähtöisin oleva ihminen olisi oppinut jotain säästeliäästi elämisestä. Niin luulisi. Kyllä äiti muisti usein sanoa, että ei ne suuret tulot, vaan ne pienet menot! Kuinka oikeassa hän olikaan! 

En toki ollut suuri-, vaan olin oikeasti matalapalkkainen aikuisen elämäni alkutaipaleella. Kyllä siinä varmaan suu säkkiä myöten elettiin, jotenkuten, koska pärjättiin. Oli kuitenkin huumaavaa, kun sai palkkaa, omaa rahaa, jolla pystyi elämään. Oli vuokra-asunto, ruokaa, jotain vaatteitakin sai hankituksi. Minä tosin ompelin itse sekä omia että lapsen vaatteita, itse asiassa kymmenien vuosien ajan. Siinä syntyi säästöä. Ja oli tyydyttävää luoda itse jotain käyttökelpoista. 

Tuhlaajatyttö minusta kehittyi sitten, kun sekä minä että siippani aloimme tienata mukavasti. Soin itselleni kosmetiikkaa, kauneushoitoja, kalliin kampaajan ja notkuin vaatekaupoissa. Ostin mielelläni alennettuja merkkivaatteita, kun ne normaalihinnat jopa minuakin hirvittivät. Mutta olipa coolia pukea merkkejä ylle! Rumat ne vaatteilla koreilee, opetti äiti. Hmm. Itse olen kyllä sitä mieltä, että ruma olisi vieläkin rumempi ikävissä vaatteissa. Niin, ja rakastuin kauniisiin kenkiin. Notkuin tavaratalojen kenkäosastoilla, koska siellä eivät myyjät olleet heti auttamassa. Sai katsella rauhassa, ja paeta, kun myyjä lähestyi. En voinut vastustaa alennusmyyntejä, ja kappas, sieltä löytyikin usein mielettömiä löytöjä. 

Kehittyvä tyylitietoisuus aiheutti ostotarpeita. Piti etsiä kenkiin sopiva laukku tai päinvastoin. Tai vaatteeseen sopivat kengät. Ja sopivat kengät joka tilaisuuteen. Ja joka keliin. Ja joka vuodenaikaan. Tosin tämähän on meidän ilmastossamme välttämättömyys, eikös vaan? Entäs takit sitten? Joka vuodenaikaan sopivaa, kaupunkiin, työmatkoille, juhlatilaisuuksiin, reippailuun, lyhyitä ja pitkiä. Ja uuteen takkiin sopiva huivi ja hanskat. Päähineen valinta on ollut minulle hankalaa, koska omasta mielestäni minkäänlainen hattu ei sovi kasvonpiirteisiini. Myssyjä kertyikin. Löysinpä kerran veikeän huopahatunkin, sellaisen pyöreän puolipallon, jollaisia Sussexin herttuatar Meghan usein käyttää. Se on minulla yhä tallessa, vaikken ole käyttänyt sitä aikoihin. Baskeri olisi hyvä, mutta pääni on väärän kokoinen. Baskeri ei pysy siinä missä pitäisi. Tallinnassa oli - on ehkä vieläkin - Katariina Käik-kujalla loistava hatuntekijä, jonka puodista hankin hauskan villahatun, joka on kuin myssyn ja hatun välimuoto. 👒 

Tallinna on ollut minulle muodin mekka. En ole laskenut, montako kertaa sinne reissasin vaateostoksille - ihan sitä varten vaan! Ja aina onnistui. Tarvitsin työvaatteita, mutta myös useita juhla-asuja iltamenoja varten. Olen sopivan kokoinen virolaisiin vaatteisiin. Ja lisäksi niissä on aina jokin kiva juju. Ostin vain virolaisia vaatteita. 

Tallinnan-ostosreissut ovat nyt taaksejäänyttä elämää. Eläkkeestä ei riitä, eikä ole tarvettakaan. Voi sanoa, että olen sijoittanut korkoihin (kengänkorkoihin) Niitä on komeron yläkaapissa mukava kokoelma. 👠 On ollut pakko panna kiertoon joitain työvaatteita, mutta silti kaappi pullistelee vaatteita, joita en tarvitse enää. 

Mietin joskus, millainen muhkea säästötili minulla olisi ilman tuota kaunista turhuutta - tai no, pitäähän ihmisellä vaatteet olla! Ehkä kuitenkin vähempi olisi riittänyt. Ja jokunen hutiostoskin tuli tehtyä. Kaapissa on upea kiiltonahkainen iltalaukku, 200 €, jota olen käyttänyt kahdesti. 😊 Olen kuitenkin ollut onnekas, kun olen voinut nauttia pienestä (?) luksuksesta. Nyt on ollut tarpeen opetella pihistämistä. Muuten en pääse reissaamaan. On säästettävä etukäteen. Yritän miettiä, miten voisin säästää vielä vähän nykyistä enemmän. Panen eläkkeestä sivuun vähän joka kuukausi, mutta niitä menoja pitäisi vielä nipistää. Nyt vaalien alla voisi käydä pullakahveilla, jos ei tarvitsisi maksaa bussilippua sinne päästäkseen. Yhden vaalimakkaran olen syönyt. Tupakkaa en polta, mutta punaviiniä ostan toisinaan, sieltä kyykkyhyllyltä. Karkkeja en syö. Enkä pihvejä, vaan huokeaa kotiruokaa. Mutta olen nyt ryhdistäytynyt! Varasin kirjastosta kirjan ”Säästämisen taito”. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, eikös vaan?😇

Arka ja vaikea aihe

Olen pyöritellyt aihetta mielessäni jonkin aikaa, itse asiassa niin kauan kuin katolisen kirkon pappien seksuaalisista väärinkäytöksistä on kirjoitettu mediassa. Silti emme tiedä vielä paljon mitään. Kirkko on suojellut omiaan. Olematta jumaluusoppinut on uskaliasta ruotia tätä äärimmäisen vaikeaa ja arkaa kysymystä, sillä asetun nyt suurta instituutiota vastaan. Ajattelemisen ja sananvapaus meillä onneksi on. 

Mutta pointtini ei ole kirkon peittely pappien teoissa tai pappien rankaiseminen. Näkökulmani on ihan yksinkertainen käsitys ihmisen seksuaalisuudesta. Sukuvietti ei ole  suinkaan saatanan keksintöä, vaan alunperin tarkoitettu suvun jatkamiseen, kuten kaikilla eläimilläkin. Mutta ihmiset eroavat eläimistä siinä, että tahtovat toteuttaa viettiään muutoinkin. Eläinmaailman urokset kykenevät parittelemaan milloin vain halukas naaras löytyy, mutta naaraat suostuvat vain, jos aika on oikea. 

Katolisessa kirkossa papit on asetettu muiden ihmisten joukossa, en sanoisi ylemmäs, vaan erilleen. Heidän ei kuulu tuntea sukupuolista halua tai ainakaan ryhtyä harjoittamaan haluaan. Usko määrää heidät selibaattiin. Millaisin voimin tämä toteutuu, en tiedä. Eikä se ole toteutunutkaan, kuten tiedämme. On pappien salasuhteita, lehtolapsia ja lasten (poikien) seksuaalista hyväksikäyttöä. Poikia papit kohtaavat enemmän kuin tyttöjä, saati naisia. Siksi heihin on helpompi suunnata sukupuolista kiinnostusta.

Jeesus oli ”synnittä siinnyt”. Suvun jatkaminen on näin asetettu synnin tekemiseksi! On meitä syntisiä maailma täynnä, tämän mukaan. Oman tietoni mukaan en voi määritellä, mikä on kirkon, mikä oikeasti Jumalan sanan mukaista. Kirkko tulkitsee ja välittää meille Korkeimman tahtoa, ja millä tiedolla uskomme tai emme usko siihen? 

Papit ovat ihmisiä. Miespapit ovat miehiä, ja naispapit naisia. Heillä on sukupuolensa mukainen biologinen tehtävä, jatkaa sukua. He joko toteuttavat sitä tai eivät. Maailmanhistoriasta tiedetään, miten väkevä voima seksuaalinen intohimo voi olla. Sen voimalla on tehty murhiakin. Luterilaisena minun on vaikea uskoa, että ammatti, kuten papin, tekee ihmisestä sukupuolettoman neutrin. Mutta katolisessa kirkossa näin kuuluu olla. Sydäntäni raastaa ajatella näitä pappeja, joiden on suitsittava, ties millaisin kärsimyksin, luonnollinen ihmisyytensä. Monilla se on johtanut, yhteiskuntamme normien mukaiseen vääristyneeseen käytökseen. On miesten vain miesten ja poikien yhteisö, missä eletään. Miehen ja naisen välinen suhde voi olla täysin mahdoton, koska se on vaikea löytää ja vaikea kätkeä, jos sellainen olisi ulottuvilla. 

Homoja ja pedofiilejä on muuallakin. Näillä ihmisillä lienee joku muu tausta kuin katolisessa kirkossa. Mediassa ei ole kirjoitettu katolisen kirkon toimista seksuaalisen hyväksikäytön ehkäisytoimista. Mitä ne lienevätkään? Rajoitukset, kiellot, säännöt, tai rankaisut eivät ole olleet tuloksekkaita. Mitä uusia keinoja voisi olla? Moni muu kirkko sallii papeilleen avioliitot. Perheellisellä papilla voi olla laajempi ymmärrys ihmisten tarpeista kuin niillä, joiden on asetuttava aidan toiselle puolen. Tärkein on vapaa valinta.

Katolisella kirkolla on helmoissaan myös epäinhimisillisiä tragedioita kokeneita uhreja. Otan esimerkiksi laittomat abortit. Abortin pitää olla viimeinen vaihtoehto, mutta silloin sen pitää olla naisen hengelle turvallinen. Aborttikysymyksen jätän kuitenkin muuten tämän kirjoituksen ulkopuolelle. Maailma muuttuu ja kai kirkkojenkin pitää muuttua. Voisivatko katoliset papit jonain päivänä saada vapauden solmia avioliitto ja silti säilyttää pappisasemansa? Onko jossain oikeasti kielletty naisen ja miehen liitto? On totta, että papit ovat vapaaehtoisesti luvanneet sitoutua selibaattiin ja yksinäiseen elämään. Mutta näin tehdessään he eivät vielä ole tienneet, millaista elämä tulee olemaan. Kun täällä maan päällä on elettävä jopa pitkäänkin, miksei voisi elää toteuttaen täydesti ihmisyyttään, kunnioittaen omaa ihmeellistä ruumistaan ja tyydyttää sen tarpeita.